Olen elänyt lapsuudesta asti koiran kanssa. Ami-dalmatialainen oli perheemme ensimmäinen koira. Ami oli säyseä lapsiystävällinen koira, ainakin minun lapsuusmuistojeni mukaan. Vanhempamme hoitivat kouluttamisen ja meille lapsille jäi se mukava puoli - silloin tällöin ulkoiluttaminen ja koiran seurasta nauttiminen.
Hankkiessani Roosan, tuon rasavillin dalmatialais-pennun, aloin ymmärtämään mitä koiranomistajana oleminen todellisuudessa on. Ensimmäiset pari vuotta sujui täysin ongelmitta, kunnes yhtenä päivänä koirani hyökkäsi toisen koiran kimppuun. Ongelmavyyhti oli valmis. Aloin itse pelkäämään toisten koirien kohtaamisia niin, että en lopulta tiennyt missä olisin lenkkeillyt koiramme kanssa.
Yritin hakea apua. Kyselin koiraharjoituksissa, että mitä voin tehdä ja vastaus oli lähinnä, että aiotteko hypätä seuraavan esteen vai ette? Harjoitukset jäi siihen. Sitten otin yhteyttä erääseen koirakouluttajaan, joka neuvoi minua napauttamaan hihnalla koiran kylkeen ja näyttämään voimalla kuka määrää. Ei hyvä. Epätoivo valtasi minut pitkäksi aikaa.
Lopulta päätin, että minun on tehtävä asialle jotakin ja käteeni osui kauan sitten hankkimani kirja; Jan Fennel, Kuuntelen koiraani. Luettuani kirjan ymmärsin, että vastaus ongelmiimme oli pyörinyt omassa kirjahyllyssämme, lähellä mutta niin kaukana! Tajusin, että kaikki on kiinni siitä miten me ihmiset kommunikoimme koiran kanssa, ei siitä että omistan epätoivoiseksi tapaukseksi luokitellun rakin. Mäen juurella, tai paremminkin syvässä kuopassa, koin viimeinkin valoa - pääsen vielä elämään rauhallista ja palkitsevaa yhteiseloa koiramme kanssa!
