Tottelematon remmiräyhääjä?

Luulin aikaisemmin, että riittää jos koira osaa nätisti käskystä "istu, maahan, istu, maahan...", odottaa rauhassa ruokaansa ja kulkee meidän perästä ovista. Teimme kaiken tuon, mutta silti Roosa räyhäsi remmissä ja asiat meni vain mutkalle koko ajan enemmän ja enemmän. Ajattelin tuolloin, että räyhääminen on tottelemattomuutta ja että minä olen huono koiranomistaja, kun koirani käyttäytyy sillä tavalla. Ai, että minua hävetti Roosan riekkuminen. Tuntui kuin jokainen vastaantulija olisi tuominnut minut koirani kanssa pitkillä katseillaan. Kerroinkin aivan ensimmäisessä blogikirjoituksessani Rakas vaiva ja vastus miten epätoivo valtasi minut tuolloin ja olisin mielelläni muuttanut koirani kanssa syvälle metsään.

Yritin hakea apua. Sain neuvoksi eräältä niin sanotulta "expertiltä" hyvin koiraa kunnoittamattoman katalan neuvon: "Jos koira räyhää niin rykäise hihnasta koiraa niin, että varmasti tuntuu, vähän niin kuin raipalla, ja sitten ikäänkuin hyökkää itse oman koirasi päälle." Kerrassaan katkera ohje ja ikäväkseni täytyy todeta, että noita ohjeita tämä "expertti" taitaa vieläkin jaella. Älkää missään tapauksessa menkö edes kokeilemaan. Tutustuessani Jan Fennellin Amichien Bonding -metodiin, minulle valkeni, että Roosa pyrkii suojelemaan meitä. Kaikki se tempoilu hihnassa oli sitä, että Roosa yritti kynsin ja välillä hampainkin pitää meistä huolta. Kyse ei ollutkaan tottelemattomuudesta vaan suunnattomasta stressistä! Asuimme kaupungissa ja ihmisiä koirineen tuli jatkuvasti vastaan. Roosa myös luki minun epävarmuuttani ja suojeli loppujen lopuksi minua myös ihan vain ihmisiltäkin ilman koiria. Että jos nyt sitten ajattelee tuota saamani ohjetta niin käytännössä olisin ollut yksi uhka lisää Roosalle, jos olisin raippaisut sitä remmillä ja hyökännyt kohti. Turha olisi ollut ihmetellä, jos Roosa olisi ensin hoidellut vastaantulevan uhan ja sitten vielä siinä sekamelskassa napsaissut minua.

Jos laumanjohtajuus on koiralla niin koira on kuin pienen lapsen äiti tai isä, joka tekee kaikkensa taatakseen lastensa turvallisuuden. Äidit ja isät juoksisivat vaikka yli tulisten kivien, jos lapsi olisi vaarassa tipahtaa kallion kielekkeeltä. Koirat elävät meidän ihmisten menossa mukana ja niiden näkökulmasta vaaroja on kaikkialla. Koiran persoonallisuudesta ja aikaisemmista kokemuksista riippuen jo kohti lentävä muovipussikin voi olla uhka. Siis aivan mikä tahansa. Voimme vain kuvitella sitä stressin määrä mitä koiralla on sen pyrkiessään hoitaa laumanjohtajan tehtävää maailmassa, joka on koiran näkökulmasta usein hyvin turvaton.

Jotta koiramme voisivat elää stressitöntä elämää, meidän tulee osoittaa koiralle, että sen ei tarvitse huolehtia meistä vaan me huolehdimme siitä. Kovin monesti kuulee, että koiraa kannattaa siedättää tottumaan asioihin, joita se pelkää. Itse olisin siedättämisen kanssa hyvin varovainen, sillä saatamme vahingossa vain vahvistaa koiran pelkoa entisestään. Annankin vinkiksi, että koiraa ei kannata viedä kohti sellaisia asioita mitä se pelkää vaan kääntyä pois. Näin me koiranomistajina osoitamme koirillemme, että emme vie niitä sellaisiin tilanteisiin mitä koira ei pysty käsittelemään ja mitkä tuottavat sille suunnatonta pelkoa. Usein itsekin jännitämme noita samoja tilanteita, joten kääntyminen poispäin on tapa katkaista huono kehä. Vapauta myös itsesi ja koirasi lenkille lähtemisen pakosta ja ajattele, että lenkille saa mennä, jos se tuntuu hyvältä. Koiran kanssa voi tehdä paljon muutakin kuin kiertää katuja kävellen. Sehän on oikeastaan vain tapa.

Rakas vaiva ja vastus

Olen elänyt lapsuudesta asti koiran kanssa. Ami-dalmatialainen oli perheemme ensimmäinen koira. Ami oli säyseä lapsiystävällinen koira, ainakin minun lapsuusmuistojeni mukaan. Vanhempamme hoitivat kouluttamisen ja meille lapsille jäi se mukava puoli - silloin tällöin ulkoiluttaminen ja koiran seurasta nauttiminen.

Hankkiessani Roosan, tuon rasavillin dalmatialais-pennun, aloin ymmärtämään mitä koiranomistajana oleminen todellisuudessa on. Ensimmäiset pari vuotta sujui täysin ongelmitta, kunnes yhtenä päivänä koirani hyökkäsi toisen koiran kimppuun. Ongelmavyyhti oli valmis. Aloin itse pelkäämään toisten koirien kohtaamisia niin, että en lopulta tiennyt missä olisin lenkkeillyt koiramme kanssa.

Yritin hakea apua. Kyselin koiraharjoituksissa, että mitä voin tehdä ja vastaus oli lähinnä, että aiotteko hypätä seuraavan esteen vai ette? Harjoitukset jäi siihen. Sitten otin yhteyttä erääseen koirakouluttajaan, joka neuvoi minua napauttamaan hihnalla koiran kylkeen ja näyttämään voimalla kuka määrää. Ei hyvä. Epätoivo valtasi minut pitkäksi aikaa.

Lopulta päätin, että minun on tehtävä asialle jotakin ja käteeni osui kauan sitten hankkimani kirja; Jan Fennel, Kuuntelen koiraani. Luettuani kirjan ymmärsin, että vastaus ongelmiimme oli pyörinyt omassa kirjahyllyssämme, lähellä mutta niin kaukana! Tajusin, että kaikki on kiinni siitä miten me ihmiset kommunikoimme koiran kanssa, ei siitä että omistan epätoivoiseksi tapaukseksi luokitellun rakin. Mäen juurella, tai paremminkin syvässä kuopassa, koin viimeinkin valoa - pääsen vielä elämään rauhallista ja palkitsevaa yhteiseloa koiramme kanssa!