Liika on liikaa myös kommunikoitaessa

Istu, istu, Istu! Noh mikset prkl istu? Rauhoitu, rauhoitu, rauhoiTU...!! Näin olen itsekin aikaisemmin kommunikoinut Roosan kanssa ja ihmetellyt, kun ei viesti mene perille. Liika on liikaa myös kommunikoinnissa, vaikka se olisi hyväntahtoistakin. Tämän olen oppinut, mitä syvemmälle olen päässyt Jan Fennellin koirakuunteluun eli virallisemmin Amichien Bonding-metodiin.

Blogissani vieraileva ruotsalainen koirakuuntelija Gunnar By-Skoglund avaa hienosti miltä tuntuu, jos viesteillä pommitetaan jatkuvasti. Gunnarin me koirakuuntelijat tunnemme myös lempinimellä "Mannen utan hund". Gunnar tapasi sattumalta Mervi Kärjen, joka kertoi hänelle koirakuuntelusta. Tästä virisi Gunnarin kiinnostus koirakuuntelua kohtaan ja nyt hän on kouluttautunut itsekin koirakuuntelijaksi. Hänellä ei ole itsellään koiraa, mutta hoitaa tarvittaessa muiden koiria kotonaan. Ja mikä taito hänellä onkaan tarkkailla koiria ja ihmisiä - niin myös ihmisiä - koirakuuntelun näkökulmasta!

**

Jag fortsätter enträget min resa med att studera och praktisera Amichien Bonding i mina dagliga situationer -
fortfarande utan hund. Jag vet ju att det utvecklar mitt eget ledarskap och alltså också blir
användbart när jag framöver möter hundar och även deras ägare.
Dagens händelse utspelade sig på ett tåg när jag var på väg till jobbet. Vid en station klev en
mamma och hennes (typ) 10-åriga dotter på. De slog sig ned på sätet mitt emot mig. Och jag
begrep ganska snabbt att de varit och besökt en ny skola. En skola med inriktning på musik och
sång. Till att börja med var kommunikationen någorlunda i balans mellan mor och dotter:
- Var det snälla kompisar?
-Jo, de var snälla.
-Trivdes du bra?
-Jaaa.
-Var de duktiga på att spela och sjunga?
-Jaaa – jaaa.
Här började de första suckarna komma. Man började också ana att dottern tyckte mammans
tjatande frågor blev mer och mer påfrestande eftersom informationsmottagaren i hjärnan var
överfull
Efter ett par minuter började dottern istället intressera sig för några repor i fönsterrutans glas. Hon
vände sig sakta från sin mor. Försökte hitta ett försvar mot ordbombardemanget.
Envägskommunikationen fortsatte och när vi nästan var framme vid slutstationen samlade sig
mamman till finalen:
- I morgon ska du och pappa åka till skolan och göra sångprovet – det blir väl kul – visst?
Nu kom svaret snabbt:
- Jag tänker sjunga dåligt.
- Va sa du?
Nytt svar (något starkare)
- JAG TÄNKER SJUNGA DÅLIGT!
-Men så kan du väl inte göra när pappa tagit ledigt från jobbet och allt.
Nu var rösten trött, irriterad och ledsen:
- JAG VILL INTE GÅ I DEN NYA SKOLAN!!!
Tåget rullade in vid perrongen och alla människor spreds åt olika håll. Jag vet inte hur det gick i
mammans och flickans fortsatta historia. Men plötsligt slog mig en tanke. Jag har upplevt precis
samma sak fast mellan mig och en hund. Jag hade proppat den full med signaler och information
i tron om att jag var snäll och gjorde det bästa för honom. Helt plötsligt kastade sig den snälla
hunden med full kraft mot mig och markerade tydligt att: NU FÅR DU GE DIG!!!
Jag förstod inte först varför han gjorde så, men efter ett samtal till Mervi begrep jag strax vad det
hela berodde på. Just ”överfull informationsmottagare” i hundens hjärna.
Stilla satte jag mig på en stol i rummet, slöt mina ögon och bad i mitt inre hunden om ursäkt och
tackade honom samtidigt för att han visat mig hur vi skulle kommunicera framöver.
Återigen har det visat sig att Amicihen Bonding finns närmare oss än vad vi ibland kanske tror. I morgon ska
jag ut och åka igen – det ser jag fram emot!

//Gunnar


© 2012 Gunnar By-Skoglund

Source: allposters.com via Madeline on Pinterest

Herkkä koiranomistaja ja kovapäinen koira

"Sinulla on nuori isorotuinen koira ja siitä tulee kovapäinen. Komenna kovemmalla äänellä." Näin minulle sanoi eräs koirakouluttaja Roosan ollessa noin vuoden ikäinen. Totta, minulla ei ole megafonin kaltaista vahvaa ääntä. Ohje tuntui kuitenkin minusta kovin luonnottomalta. Koirahan kuulee noin neljä kertaa paremmin kuin ihminen.  Jos koira pystyy erottamaan kuuloaistin perusteella hyönteisen monen senttimetrin syvyydestä maan alta, niin miksi minun pitäisi alkaa kailottamaan koiralleni?

Koirakuuntelun äiti, Jan Fennell kirjoittaa kirjassaan Koiran seitsemän ikää siitä miten äänet kiihdyttävät koiria (s.79). Eihän tuo ole mikään ihme. Fennell jatkaa samaisessa kirjassa, että koirat itseasiassa nauttivat hiljaisesta elämästä, koska siihen ei liity outoja eikä uhkaavia ääniä. Jälleen miksi minun pitäisi korottaa hentoista ääntäni?

"Kovapäinen koira ja herkkä omistaja tietävät vaikeuksia." Näinkin olen kuullut sanottavan. Herkkyys tässä toteamuksessa nähdään ilmiselvästi heikkoutena. Elaine Aron on tutkinut herkkiä ihmisiä ja hänen mukaansa herkät ihmiset muun muassa aistivat ympäristönsä muita poikkeuksellisen tarkemmin. Kyse on eräänlaisesta selviytymisstrategiasta, jolloin ihminen tutkailee tilannetta ennen kuin toimii. Kyse ei ole siis siitä etteikö herkkä ihminen saisi asioita tapahtumaan. Omasta kokemuksestani voin todeta, että koiran kanssa toimiessa herkkä ote on paremminkin vahvuus, sillä koiraa tulee osata lukea - kuunnella. Koiran kanssa pääsee tuloksiin, kun toimii harkitusti ja johdonmukaisesti. On yhdentekevää onko ihmisenä extrovertti vai introvertti. Koira ymmärtää hiljaisia signaaleja eli hienovaraisia eleitä ja herkälle ihmiselle se on täysin luontaista.

"Kovapäinen koira" on mielestäni myös ihmisten puheessa vääntynyt määritelmä ja sillä tarkoitettaneen koiraa, jonka käyttäytymistä ihmiset eivät ymmärrä. Koira käyttäytyy eri tilanteissa eri tavalla, joten koiraa ei voi laittaa yhden määritelmän sisälle vain sen vuoksi, että se esittää normaalia enemmän kysymyksiä hakien vastausta siihen, että onko todella niin, että hän on se joka johtaa laumaa. Kokeilin googlettaa mitä kaikkea löytyy hakusanalla "kovapäinen koira" ja yksi hakutuloksista oli Kaksplussan keskustelupalstalla heitetty kommentti "Kovapäinen koira, mitä sellaisen kanssa tehdään. Komentaminen ei auta ja lyödä ei saa?". Niin, kuten edellä totesin, koirat rakastavat rauhaa ja avainasemassa koiran kanssa yhteyden löytämiseen ovat hiljaiset signaalit. Huutaminen ja tempominen kannattaa unohtaa. Siinä ei saa kuin kurkkunsa käheäksi ja oman olon kurjaksi.

Ihmisen tai koiran perusluonteenpiirteiden perusteella ei siis mielestäni voida tuomita löytääkö omistaja koiraansa yhteyttä vai ei. Kyse on paremminkin taidosta kommunikoida oikealla tavalla koiran kanssa. Jos olet kadottanut yhteyden koiraasi, suosittelen laittamaan aistit uudelle taajuudelle ja tarkastelemaan maailmaa koiran silmin. Ja kyllä siihen tarvitaan herkkyyttä, jota meistä jokaisesta taitaa loppujen lopuksi löytyä jonkin verran!

Kukkahattutädin toive

Toivon sydämestäni, että Suomessa opitaan kommunikoimaan koirien kanssa harmonisesti ja koiria kunnioittavasti ilman pakotteiden käyttämistä. Uskallan väittää, että näin ei tällä hetkellä ole. Törmään jatkuvasti keskusteluissa kommentteihin "Ison koiran kouluttamisessa ei kuule päähän taputtelut auta." tai että "Sitruunapanta kaulaan vaan niin kyllä hiljenee." Niin se on kulkaa monen mielestä kukkahattutätien hommaa, jos ymmärtää koiraansa ja kommunikoi sen kanssa.

Osallistuin kurssille, jossa oli monia muita nuoria naisia isojen koirien kanssa. Olin kummajainen, koska en karjunut koiralleni vaikka se ulvoi autossa. Varsinaista harrastamista ja hyvänmielen tuottamista, kun joka toinen kommentti koiralle on "Nyt prkl tottelet!". Perusta ei ole kunnossa, jos omistaja tukeutuu huutoon ja pakotteisiin saadakseen koiran hallintaan. Koiralle ei tarvitse huutaa, sitä ei tarvitse heittää lumihankeen tai rykiä ja nykiä hihnasta. Itseasiassa puhumattakin pärjää koiran kanssa!

Osallistuessani "Cesar Millan Suomeen vai ei sittenkään" -keskusteluun, kärjekkäät vastakommentoijat peräsivät, että riittääkö ymmärtäminen muka silloin, jos vastaan tulee agressiivinen keskisormea osoittava rotikka. Siinäpä se! Miksi hampaitaan näyttävää koiraa tulisi edes lähestyä? Koirahan ilmoittaa, että on epävarma tilanteesta ja suojelee itseään. Toisekseen koirat eivät haistattele tai käyttäydy muutenkaan tahallaan ilkeästi. Nehän ovat koiria, vaistojensa varassa eläviä eläimiä.

Lukiessani Cesar Millania puoltavia kommentteja tulin siihen tulokseen, että moni ilmeisesti pelkää, että koira paapotaan piloille, jos sille on ystävällinen. Koiralle pitää olla johtaja, mutta sille ei tarvitse näyttää sen paikkaa. Mistä edes juontaa ajatus, että johtajan pitäisi olla ankara? Laumanjohtajuus koiralle tarkoittaa, että koirasta pidetään huolta ja koira voi elää rauhassa tämän meidän ihmisten maailmanmenon keskellä.

Miten kauan Amichien Bonding -metodia käytetään?

Minulle on esitetty usein kysymys, että miten kauan Amichien Bonding -metodia käytetään? Vastaus on helppo; koko koiran eliniän. Amichien Bonding -metodissa on kyse siitä, että koiran kanssa kommunikoidaan koiran ymmärtämillä signaaleilla. Miksi yhtäkkiä et kommunikoisikaan koirasi kanssa tavalla, jota koira ymmärtää?

Rakas vaiva ja vastus

Olen elänyt lapsuudesta asti koiran kanssa. Ami-dalmatialainen oli perheemme ensimmäinen koira. Ami oli säyseä lapsiystävällinen koira, ainakin minun lapsuusmuistojeni mukaan. Vanhempamme hoitivat kouluttamisen ja meille lapsille jäi se mukava puoli - silloin tällöin ulkoiluttaminen ja koiran seurasta nauttiminen.

Hankkiessani Roosan, tuon rasavillin dalmatialais-pennun, aloin ymmärtämään mitä koiranomistajana oleminen todellisuudessa on. Ensimmäiset pari vuotta sujui täysin ongelmitta, kunnes yhtenä päivänä koirani hyökkäsi toisen koiran kimppuun. Ongelmavyyhti oli valmis. Aloin itse pelkäämään toisten koirien kohtaamisia niin, että en lopulta tiennyt missä olisin lenkkeillyt koiramme kanssa.

Yritin hakea apua. Kyselin koiraharjoituksissa, että mitä voin tehdä ja vastaus oli lähinnä, että aiotteko hypätä seuraavan esteen vai ette? Harjoitukset jäi siihen. Sitten otin yhteyttä erääseen koirakouluttajaan, joka neuvoi minua napauttamaan hihnalla koiran kylkeen ja näyttämään voimalla kuka määrää. Ei hyvä. Epätoivo valtasi minut pitkäksi aikaa.

Lopulta päätin, että minun on tehtävä asialle jotakin ja käteeni osui kauan sitten hankkimani kirja; Jan Fennel, Kuuntelen koiraani. Luettuani kirjan ymmärsin, että vastaus ongelmiimme oli pyörinyt omassa kirjahyllyssämme, lähellä mutta niin kaukana! Tajusin, että kaikki on kiinni siitä miten me ihmiset kommunikoimme koiran kanssa, ei siitä että omistan epätoivoiseksi tapaukseksi luokitellun rakin. Mäen juurella, tai paremminkin syvässä kuopassa, koin viimeinkin valoa - pääsen vielä elämään rauhallista ja palkitsevaa yhteiseloa koiramme kanssa!